Japani, ihmistä viisampi koira ja tuhannen vuoden takainen salaisuus

Otan kolmentoista kotimaisen haasteen tosissani. Se on mielenkiintoinen havainto itseltäni. Sarjakuva-Finlandian voittajasta luen tuoreeltaan uutissyötteestä, ja työpäivän jälkeen matka suuntaa kirjastoon. Ennen kuin käyn tiskillä noutamassa tuoretta varaustani, nappaan hyllyjen päätyihin nostetuista poiminnoista summittain kirjoja, joissa on suomalaisen kirjailijan nimi. Valitsen niistä mukaan kaksi joiden kansikuva tai nimi vaikuttavat lupaavilta. Tämä summitaisuus on helppoa, sillä en ole juuri harrastanut suomalaisia kirjailijoita. Tarjonta on siis minulle järisyttävän laaja, eikä minun tarvitse pelätä nappaavani mukaan jotain, jonka kirjoittajalta olen aiemmin lukenut yhtään mitään.

Kuva: Tammi

Kolmetoista kotimaista 2013
2/13

Sami Hilvo: Rouva S.

Toinen näistä summittain valituista kirjoista on Sami Hilvon Rouva S. edellisvuodelta. Kotona luen liepeen kirjailijaesittelystä tämän olevan Hilvon toinen kirja. Esikoiskirja kertoi “tarinan kahdesta suomalaisesta sotilaasta, joiden välistä rakkautta ympäristö ei sulattanut”. Pahus, ajattelen, minun olisi pitänyt valita se luettavakseni! Pian oivallan kuitenkin, että kirjailijahan saattaa sivuta samoja aiheita eri kirjojensa välillä – olisiko tämä aihe yksi niistä? Lohduttaudun vielä sillä että samainen esittelyteksti lupaa “viedä lukijan […] muinaiseen ja nykypäivän Japanin” ja tätä tukemaan mainitaan Hilvon olevan “yhtä lailla kotonaan Tokiossa kuin Helsingissä ja Varsovassakin”. Japani kiinnostaa minua näemmä yhä ja aina vaan.

Japani näyttelee onneksi ihan oikeaa osaa, eikä ole vain ohi mennen mainittu eksoottinen paikannimi, jonka voisi korvata millä tahansa maailman pääkaupungilla. Hilvon Tokio on todellinen, elävä ja kumpuileva seuralainen omine tapoineen ja tuoksuineen.

Rouva S odottaa malttamattomana vierastaan. Kun Daniel saapuu, hän ei tunne vuokraemäntäänsä, eikä rouva sitä odotakaan. Perheen koira ei erehdy ja tunnistaa tulijan. Taloon astuu rouvan kuollut tytär, Kaori, jälleensyntyneenä.

Daniel on tullut Tokioon etsimään tuhannen vuoden takaista käsikirjoitusta. Sen kirjoittaja oli hoviin myyty nuori nainen, jonka poikkeuksellinen hajuaisti koitui hänen kohtalokseen.

Vuokraemännällä on salaisuus. Se liittyy miehiin, joita hän kutsuu Tupuksi, Hupuksi, Lupuksi ja Aku Ankaksi. He kuuluvat paikalliseen mafiaan, jota kaikki pelkäävät. Rouva S:n mielessä on jotain muuta kuin pelko.

Hilvon tekstiä on äärettömän helppo ja nautinnollista lukea. Olen hyvilläni. Muistan kuin ensimmäisen kerran koin miltä tuntuu lukea samalla hyvin yksinkertaisin, lyhyin lausein kirjoitettua, mutta voimallista ja nautittavaa tekstiä. Olin kummissani siitä vahvasta vaikutuksesta jonka yhdistelmä sai aikaan. Kirja oli Toni Morrisonin Love, jonka luin alkuperäiskielellä englanniksi. Sen jälkeen vasta Hilvon Rouva S.:ssä tunsin samaa koukuttavaa, näennäistä yksinkertaisuutta, joka ei yli- tai aliarvioi lukijaansa eikä korosta tai piilottele, arvuuttele tai pelkistä.

Osasin pukea seuraavankin erityispiirteen Rouva S.:stä sanoiksi vasta toisen kulttuuriteoksen kautta. Seuraavana päivänä kirjan luettuani oli kiirastorstai, ja pääsiäisvapaiden kunniaksi K tuli hakemaan minua töistä yllätyselokuvan kanssa. Elokuva paljastui Quentin Tarantinon lähes kolmetuntiseksi Django Unchainediksi. Elokuva oli viihdyttävä enkä kertaakaan vilkaissut kelloon. Useissa lyhyissäkin, juuri ja juuri yli tunnin mittaisissa elokuvissa tulee kohta (tai useampi!), joka on niin tylsä, irrallinen, paikallaan junnaava, hengästyttävän nopeatahtinen tai muuten vaan niin kaukaa haettu, että sitä tulee vilkaistuksi kelloa. Mieli ikään kuin irtoaa teoksen hetkestä. Lähes kolmetuntinen Djangon ja Dr. King Schultzin maailma pysyi ehyenä ja rikkumattomana koko olemassaolonsa ajan. Täsmälleen sama kävi Rouva S:n, Danielin ja Nenen Tokioissa. Mikään ei kiirehtinyt liian lujaa, eikä kertaakaan pysähtynyt liian pitkäksi aikaa. Ja ennen kun huomasinkaan, kaksi iltapäivää oli kulunut ja kirja luettu.

Yllätyin myös reaktiostani kirjan loppumiseen. Mitään erityistä reaktiota ei nimittäin tullut. En tippunut tyhjän päälle. En kihissyt kiukusta vaikka en tiennyt oliko totuus Rouva S:stä se, mitä hän kertoi muille vai se mitä itselleen (vai ei kumpikaan vai molemmat), en harmitellut Danielin päätöstä, enkä alkanut keksiä vaihtoehtoisia tapahtumakulkuja.

Ei harmita, että teksti loppui, sillä tunnen tarinan jatkuvan ja elävän sanojen loppumisesta huolimatta. Ja se johtuu ainakin osittain siitä, miten Hilvo tuo kuin tuokin toivomani aiheen esille: vakuuttamalla ensin Nenen ja sitten Kōichin avulla rakkauden välinpitämättömyydestä vuosia, vuosisatoja ja sielujen väliaikaisia koteja kohtaan.

Vaikka kirjan kirjoittaja on suomalainen, koko kirjassa ei mainita mitään Suomeen tai suomalaisuuteen viittaavaakaan. Kukaan henkilöistä ei ole suomalainen, eikä mikään tapahtuma sijoitu lähellekään Suomea. Jo tämä oli minulle uutta suomalaisessa kirjallisuudessa. Puhumattakaan Hilvon hyvästä tekstistä, nautinnollisesta rytmistä ja tarkoista ajoituksista.

Luulen, että kulmakarvojani enemmän Kunnianarvoisinta ärsytti varmuus, jolla valintani tein. Ehkä minun olisi pitänyt noviisina epäröidä hieman, edes muodon vuoksi.

Tiedän että minun Hilvoni eivät tähän pääty.