Pikapäivitys

Iloista uutta vuotta!

Vuosi on vaihtunut vähän yli tunti sitten, joten lienee paikallaan ilmoittaa kolmentoista kotimaisen kirjailijan haasteen lopputilanne. Ihmeekseni saan julistaa että kolmastoista minulle uusi kotimainen kirja tuli luettua hurjat kolme päivää sitten eli selvisin kuin selvisinkin haasteesta voittajana. Ellen anna itselleni miinuspisteitä siitä, että neljän viimeisen kirjan bloggaus venyy seuraavan vuoden puolelle...

Viimeiset haastekirjailijat, joiden luetuista kirjoista saatte luettavaksenne lyhyet hajatelmat joskus lähitulevaisuudessa:

10/13: Kristiina Vuori: Näkijän tytär
11/13: Pekka Hiltunen: Sysipimeä
12/13: Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
13/13: Heli Laaksonen: Peippo vei

Huomioikaa, että lähitulevaisuus on ajanmääreenä suhteellinen. Tulevaisuuden läheisyys rippuu siitä, onko verrokkikohteena esimerkiksi seuraava teeaika, vuodenaika vai peräti aikakausi.

Kaima kirjoittaa 60-luvulta

Tässä kuussa en ole ehtinyt kesälomasta huolimatta kertaakaan kirjojen ääreen, sillä meidän maailman tuli kuun alussa sekoittamaan yksi pieni koiranpentu. Tämänkertaisen haastekirjan luinkin jo kesäkuussa, postaukselle löytyi aikaa vasta nyt.

Aika hyvät värit kannessa, ei voi muuta sanoa.

Kolmetoista kotimaista 2013
9/13

Tytti Parras: Jojo

Parraksen 45 vuotta sitten julkaistu esikoisteos Jojo olisi sanoiltaan, kuvauksiltaan ja tapahtumiltaan voinut olla kirjoitettu tänäkin vuonna. Ei ole paljoa maailma muuttunut, ja tämän hämmästyttävän huomion tein uudestaan ja uudestaan kirjaa lukiessani.

Tapahtumat, tunnelmat ja kaikki ahtaat henkilöt aivoituksineen ja päämäärättömyksineen on kuin suoraan napsittu oman opiskelija-ajan ympäristöstä lähes 10 vuoden takaa. Jostain syystä Jojosta ei kuitenkaan kertaakaan pukannut raivo tai vastenmielisyys pintaan, toisin kuin yleensä jos mieleeni hiipivät omat opiskeluaikaiset pikkupiirit. Alkaako aika kullata muistot vai onko Parraksella ollut taito kirjoittaa sympaattisesti olematta kuitenkaan epäaito?

Eevi riiputti päätään, huitaisi kaaren pullolla, mutta niin taitavasti ettei mitään loiskahtanunut lattialle, ja sanoi:
- Mä kaadan jumalavita tän koko talon jos mä en pääse täältä.  Mua ei noin vain lukita mihinkään. Mua ei lukita, mä tahdon tulla ja mennä sillon kun mua huvittaa. Risto perkele.

Kolme toisistaan erilaista yliopisto-opiskelijatyttöä asuvat Tamperelaisessa kolhoosissa (nykykielellä lähinnä kämppiksinä) ja elävät kukin omanlaisellaan tuuliajolla itse tilanteitaan tiedostamatta. Tämä on oma tulkinta eikä koko kirjassa ole mitään alleviivaavaa tai paasaavaa. Kolhoosian asukkaiden ihmissuhteet ja elon on laittanut sekaisin renttu-Risto enemmän tai vähemmän mukana pysyvän pikku jälkikasvunsa ja erinäisten sekalaisten (lue: sekavien) tuttavuuksiensa kanssa. Kertojan isoveli omine järjettömine valintoineen ja muistot lapsuuden kesistä saarella Tallattassa avaavat kertojan sisäistä maailmaa.

Seuraava lauseen mittainen (!) sitaatti kiteyttää koko kirjan aika lailla taidokkaasti:

Ja siinä samassa minä hätkähdän hereille ja tarkistan miten minä oikein olen, ja Risto nojaa kyynärpäähänsä ja tupakoi ja katsoo minua ja pitää kädestä kiinni, ja ulkona laulaa tosiaan lintu, peipponen vai mikä, samaa titityytä koko ajan ja minä katson Riston kättä ja suuta ja leukaa jossa sänki on tulossa ihon läpi koko ajan mutta niin hitaasti ettei sitä näe, ja minä kosken leukaa kädellä ja se on karkea ja minun tulee kyyneleet silmiin ja Risto vain on ja pitää kädestä, ja minulta kyyneleet pitkin poskea ja ulkona lintu koko ajan, peipponen kai sittenkin, ei talitiaisia enää ole tässä kuussa ja Risto vaan katsoo, suu niinkuin hymyilisi, suupielet niinkuin hymyillessä, hymyiletkö sinä Risto saakeli et kai sinä hymyile, minä olen kuule ihan lopussa tuo talitiainen tuolla ulkona, Risto minä olin vähällä saada lapsen serkkuni kanssa eikä sekään mutta miten minun veli siihen suhtautui ja minkä takia minun veli ei mennyt keväällä naimisiin, minua on alkanut vaivata se kovasti, älä sano että abortin jälkiseurauksia on käännetty syyllisyyden tunne, ei ruveta kotipsykologeiksi kuule, entä tämä onneton halu koko ajan nussia, nämä kaksi päivää minä olen vain yhtä mittaa halunnut nussia, luonnonvastaista tai oikeastaan aika luontevaa, mutta se että Lassen täytyi alkaa tontuilla sen yhden naisen kanssa, sitä minä en ymmärrä jos kerran itse sanoo ettei Mikan puheita voi ottaa todesta, että Mika on psykopaati ja hoidon tarpeessa.

Jojo on kasvuromaani ilman havaittavaa kasvua, eli opiskelijaelämän ja päälle jääneen naivin lapsenmielen karu kuvaus 60-luvulta. Kuitenkin niin ettei tarina käy tylsäksi tai noloksi. Aika hyvin, nimittäin odotin tällaisen vanhemman ajankuvauskirjan olevan jopa vaivaannuttavaa luettavaa.

Kristikunnan varhaispoltetta

Mami putsasi kirjahyllyä minun edukseni, ja keksin kysyä onko ylimääräistä Utriota tai muita suomalaisia. Olihan sitä.

Kolmetoista kotimaista 2013
8/13

Kaari Utrio: Karjalan kruunu

Tiesin tekeväni hassusti tutustuessani uuteen kirjailijaan kauan sitten kirjoitetulla itsenäisellä jatko-osalla. Ei mahda, Karjalan kruunu vuodelta 1978 oli käden ulottuvilla ja jotain tarttis lukea.

Tämä jäi minulle ehkä vähän etäiseksi. Pidän siitä että asioita kerrotaan monelta kantilta ja monen henkilön näkökulmasta (George R.R. Martinin Valtaistuinpeli onnistuu tässäkin), mutta Utrio jaksotti eri ajanjaksojen kuvaukset eri henkilöille, ja tämä jätti tapahtumat irtonaisiksi. Sen sijaan tarinan edetessä kunkin henkilön sisään pääsi jokseenkin hyvin, vaikka jotkin aivoitukset ja muutokset ei ihan luonnollisilta tuntuneetkaan. Ainakin ne saattoi tuntua äkkinäisiltä ja pohjustamattomilta. Erityismaininnan hämmentävästä ajanjaksojen yli hyppimisestä saa Beatrixin epäuskottava ja irtonainen kohtalo.

Onnistun yhdistämään loppunäytöksen Anna Kareninaan (vaikka se kirjana onkin vielä kokematta): ensin Karjalan kruunun Anna Eilifintytär on surku, keskellä kirjaa vielä surkumpi, ja yhtäkkiä lopussa, yllättävä autuus ja tarkoitus keskellä karuinta ei-mitääntä. Yksinkertaisuuden ylistys. Katastrofin ja sattuman mahdollistama selviytyminen, eikä edes vähiten Annalle itselleen.

Kukaan ei todellakaan halunnut Anna Eilifintytärtä. Hän oli kertakaikkisen tarpeeton olento.

Jälkihuomautus: Kuka tai ketkä tarinan henkilöistä on kuvattu kirjan kannessa, ja missä  tilanteessa? Minulle ei ainakaan selvinnyt kansikuvan yhteys tekstiin. Itse asiassa kirjan nimikään ei auennut. Johtuuko tämä siitä että Karjalan kruunu on jatko-osa (vaikkakin itsenäinen), ja pitäisi osata tulkita kuva ja nimi aiemman ja/tai mahdollisten jälkimmäisten osien kautta?

Kalmansisar ja nuorukainen, eli miten käyttää hyväkseen lukijan taipumusta aliarvoida

Tehtyäni päätöksen Mr. Smithistä minulla oli vain kaksi päivää laina-aikaa jäljellä ja avaamattomia, palautettavia kirjoja seitsemän. Valinta niiden väliltä oli hyvin helppo.

Kuva: Risingshadow

Kolmetoista kotimaista 2013
7/13

Sonja Kinnunen: Jääsielu

Jääsielu on ollut lukulistallani jo kauan ennen kun se oli julkaistu. Itse asiassa hämmästyin kun selvisi, että kirja on julkaistu vasta tänä vuonna. Kun 15-vuotias kirjoittaa kirjan josta kuhistaan jo ennen kuin se on julkaistu – ei sellaista voi noin vain ohittaa!

Ja hyvä etten ohittanutkaan. Vaikka koko lukukokemuksen ajan  päässä kaikuu kirjailijan ikä ja siihen liittyvä ihmetys ja hämmästys, en etsimälläkään löydä kuin yhden seikan josta sen voisi arvata ellei etukäteen tiedä (ja tämänkin väitteeni kumoan vielä tässä postauksessa, malta toki). Ja aina kun luulen, että nyt tarina putoaa sudenkuoppaan, niin höpön löpön, siinä onkin kikka kolmonen ja ennakko-odotusten jounikuvio saa kyytiä. Ikään kuin Kinnunen oikein tarkoituksella kuljettaisi jounta totuttuja polkuja juuri sen matkaa, että tutun suunnan hoksaa, ja sitten vetääkin maton alta: ähäkutti, luulit että mennään sieltä mistä aita on matalin. Ja tämä toistuu kerta toisensa jälkeen. Johtuuko se sitten hölmöläisestä lukijasta vai nouseeko jekkurima sivujen edetessä?

Sitten se paljastava seikka: päähenkilö on 23-vuotias, komea nuorukainen. Silti ainoa intohimo mikä häntä kiihottaa liittyy tappamisen tunteeseen. Eikä sekään ole kovin suurta, ainakaan hallitsematonta. Jotenkin tätä on vaikea niellä – tai voihan olla, että olen tässäkin suhteessa liian turtunut yleisiin ja omiin käsityksiini siitä, mitä kansien välissä muka kuuluu vähintään vihjailla, jos kohderyhmän ikä vaan ylittää kahdentoista. Pannahisen ennakkoluulot! Missä vaiheessa olen alkanut yleistää henkilöiden ominaisuuksia näin raakasti, luonut omia käyttäytymisnormeja joiden ulkopuoliselle käyttäytymiselle ei jää sijaa?

Kirja on jaettu 20 lukuun, ja jokaisen luvun aloittaa lyhyt runo (joista puolet Ossi Kinnusen käsialaa). Koska jouduin palauttamaan kirjan heti sen luettuani, en ehtinyt jäädä makustelemaan pätkien merkityksiä sen tarkemmin jälkikäteen. Joka tapauksessa Jääsielu on nautinnollinen matka toiseen aikaan ja paikkaan ei kuitenkaan liian kauas omastamme, ja jään mielenkiinnolla seuraamaan jatkaako Sonja Kinnunen kirjailijanuraansa. Toivon että kuulemme hänestä vielä, sen verran vankalla otteella Jääsielun maailma on maalattu, eikä kirjailija päästä itseään ja omia luomuksiaan ainakaan liian helpolla. Olisi niin helppo ja jopa odotettavissa että tilanteita ja henkilöitä pelastetaan taikuuden, noituuden ja kirousten avulla, ja olen lukevinani viittauksia siihen suuntaan vähän väliä, mutta ei! Tätä kurinalaisuutta (tai kujeilua, riippuen ihan mistä suunnalta katsoo) pidän arvossa.

Ö-mappi aukeaa

Kuva: WSOY

Kolmetoista kotimaista 2013
Ö/13

Juha Seppälä: Mr. Smith

Kahden lukupäivän ja parin viikon tiukan sisäisen kädenväännön jälkeen teen päätökseni: 86 sivua Mr. Smithiä riittää minulle, vaikka tekstiä opuksessa riittäisi lähes kolmeensataan. Kun ei nappaa niin ei nappaa, ja järjestysluvuksi haastelistallani tapaus saa Ö:n. Enhän halua huijata ja merkitä osittain luettua luetuksi.

Jälkikäteen selviää, että Mr. Smith on ollut Finlandia-ehdokkaana, ja että Seppälän aiempi tuotanto olisi aivan toista maata. Saa nähdä, vaikka luulen että tämä jää niihin nimiin jotka unohdan heti. Tarkennan: niihin, joita en koskaan oppinut muistamaankaan.

Olen muuten huono jättämään kirjoja kesken. Tätä ennen olen tehnyt tietoisen päätöksen jättää romaani kesken ainoastaan kerran: Salman Rushdien Saatanalliset säkeet sai saman, karvaan tuomion. Tähän en laske ikuisuusprojektiani eli Tolkienin Taru sormusten herrasta -yhteisnidettä, sillä vakaa aikomukseni on jatkaa se loppuun asti, eikä se missään nimessä ole ärsyttänyt. Kirja vaan aina jää kaiken muun alle.

Saatanallisten säkeiden ja Mr. Smithin välille voin vetää muutamia yhtäläisyyksiä, jotka liittyvät keskeisesti keskenlopetustuomioon:

• Ei havaittavaa juonta vielä pitkän matkaa luettuakaan
• Liiallista aivokikkailua
• Tekstiin ei pääse kiinni, kaikki hyppii holtittomasti ja tuntuu etäisenkaukaiselta ja passiiviselta
• Romaani  kahmii ylimistön ylistystä ja palkintoja tai niiden ehdokkuuksia

Tästä päätellen älyllisesti haastavat, intellektuellit tajunnanräjäyttäjät eivät nappaa omaan lukupäähäni. Tulipahan todistettua se taas toistamiseen!

Salaperäinen Mr. Smith tietää kaikesta paljon ja on omistautunut ongelmien ratkaisemiseen. Huikea romaani idän ja lännen, menneen ja nykyisen, toden ja kuvitellun rajalta.

Miten vaan oppisin erottamaan nämä itselleni sopimattomat “hohhoijaat” kun takatekstit johtavat auttamatta harhaan?

Kylpemässä Auringon kanssa

Kuva: Robustos

Kolmetoista kotimaista 2013
6/13

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Heti alkuun: tästä tykkäsin. Sehän on selvä. Alaotsikosta kaihonaivistinen melodraama huolimatta onnistuin hengittämään tämän kirjan onnellisena ja positiivisena, vailla kaihoa ja “meloa”. Ja nimenomaan hengittämään. Niin hyvää ja ilmavaa kerrontaa, silti kaikki alusta loppuun kasassa eikä mikään tunnu irralliselta.

Ihastuin myös kaikkiin koukkuihin mitä tekstissä on käytetty – runoa, näytelmää, lukijan tiedostamista, sulkeita ja jopa viittauksia teoksen sisällä. Luulisi, että tämä sotkisi tai tuntuisi hienostelevalta kikkailulta, mutta ei. Pikemminkin kuin ystävän kirjeeltä.

Selkeimmin tuntuu kirjailijan runotausta (kirjailijaesittelyn mukaan Kuronen on aiemmin kirjoittanut 11 lasten- ja nuortenromaania sekä runokokoelman), ja uskon juuri tämän kuultavan läpi saaden tekstin mielenkiintoiseksi ja ilmavaksi. Hyrr-yrr hyrrääväksi, helposti hengitettäväksi.

– Kuule Iiris, jos kaikille annettaisiin mahdollisuus kokea tällainen hetki edes kerran elämässään, heidän sisälleen varastoituisi niin paljon energiaa, että se riittäisi vähintään yhteen elämänkiertoon.

Ai niin, tässä tarinassa kaikilla nimillä on kasvot – ja tarkoitus. Kaikki elävät. Jopa ullakolla asuva Musta ja naapurin Helmi. Kurosella on uskomaton taito saada henki yksittäisiinkin, alle puolen sivun tuttavuuksiin. Ja kahden rivin mittaisiin hetkiin tai oivalluksiin.

Ammeiden aika on täynnä sanoja ja lauseita, joihin haluaa päästä uudestaan. Tämä on niitä mikä pitäisi olla kirjahyllyssä riippumatossa takan reunalla kuistilla käden ulottuvilla. Jokaisella aukemalla uusi aika.

Ryppyotsa luostaripuutarhassa

Kirjastossa kerään sylin täyteen koirakirjoja ja pingon kiiltävät portaat alas niin nopeasti kun pääsen aiheuttamatta kovin kaikuvaa korkojen kopinaa. K odottaa jo pihalla. Minun on silti saatava edes yksi haastekirja mukaani samalla reissulla. Kierrän alakerran hyllyjen päädyt, joissa ei tänään näy suomalaista kirjailijan nimeä kuin yhdessä dekkarilta näyttävässä kannessa ja kannesa, joka tuo mieleen ehkä menneisyyteen sijoittuvan tyhjänpäiväisen kasvutarinan. Irvistän ja teen nopean valintani takateksteihin tutustumatta. Hyvällä tuurilla en koirakirjoiltani ehdi avata haastekirjaa ollenkaan ennen seuraavaa kirjastokäyntiä.

Kuva: Gummerus

Kolmetoista kotimaista 2013
5/13

Milla Keränen: Sisilian ruusu

Puolet koirakirjoista on koluttu läpi ja Sisilian ruusu irvistelee kirjapinon pohjalta. Kurotan kirjan käteeni kärttyisänä ja luen takatekstiä joka toisen sanan yli harppoen. Aurinko paistaa kirkkaasti viikonloppuaamupäivässä luvaten kevättä. Vastahakoisesti ja otsa rypyssä käännän ensimmäisen sivun auki ja koitan rauhoittua.

Kun lumoon joudun tuoksun sen
pois täältä enää tahdo en.
Käyn lähelle ruusun ihanan
ja kättäni jo ojennan.
Vaan piikit häijyt, terävät
nokkoset oksat pistävät
ei lähellekään päästä mua.
On siinä vaara haavoittua.

Guillaume de Lorris: Ruusuromaani (n. 1235)

Vastahakoisuuteeni on tietysti syynsä. Yleisesti ottaen pidän historiallisista tai edes menneeseen aikaan sijoittuvista seikkailuromaaneista, joissa pääosassa on nuori nainen. “Seikkailu” voi olla todellinen tai tunnepohjainen, suuri tai pieni, mutta joka tapauksessa mullistava kulloisenkin omaa tietään kulkevan neitokaisemme elämässä. Mieluiten valitsen tämän tyyppiset kirjat sivumäärän mukaan: mitä paksumpi kirja, sen todennäköisemmin pidän siitä. Suuri suosikkini onkin Diana Gabaldonin Muukalainen, Matkantekijä-sarjan ensimmäinen osa. Tämäntyyppiset aiheet kuuluvat siis ehdottomasti luottolukemistooni.

Kaikki on hyvin, kunnes päässäni kilahtaa: kirjoittaja on suomalainen. Muistissa on vielä Mila Teräksen ankea ja yltiöarkimelankolinen Pimeän taivaan kilta (jonka luin tasan neljä päivää ja neljä vuotta sitten, kappas!) ja vähän sen jälkeen luettu Paula Havasteen Lapinmaan Nilla, katekeetan oppipoika, josta olen kirjoittanut lyhyen muistiinpanon: "Tylsä ja loppui tyhjään, kesken. Kansi, takateksti ja nimi antoivat odottaa mielenkiintoista tarinaa. Silti juoni ja aihe puuttui!" Minä raukka en ole saanut tämän parempaa käsitystä lemppariaineksistani suomalaisilta kirjailijoilta ja ennakkokäsitykseni on pesiytynyt niin syvälle, että karvat nousivat pystyyn myös aloittaessani Sisilian ruusun. Erityisesti, kun hetken matkaa luettuani tajusin mukaan sotketun myös aikamatkustusta.

Lapset olivat kumartuneet lammen rannalle ja katselivat kirkkaan veden läpi kuultavia hopeakylkisiä kaloja. Lorenzo heilutti ohutta puukeppiä vedessä ja sai kalaparven hajaantumaan. Pojat kikattivat. He kyllästyivät pian ja kierivät kauemmas lampea reunustavien kaislojen seasta.

Alussa oli Sisilialainen puutarha, silkkinen viuhka ja suloinen Rosalia. Lopussa luostarin rauniot, rukousnauha ja terälehtiään sulkeva ruusupensas. Rosalia kaipaa seikkailuita, mutta koska sisarusten toimeentulo on turvattava menemällä naimisiin, on tulevaksi aviomieheksi valittu vanha mutta varakas keisarin virkamies jonka mukana Rosalia toivoo pääsevänsä näkemään maailmaa kotosaaren ulkopuolelta. Rosalia ei ymmärrä pikkusiskonsa Florianan haaveita Suuresta Rakkaudesta; eikö sisko ymmärrä, että jos naimamahdollisuus aukenee, niin ainakaan se ei tule tapahtumaan rakkaudesta. Mielessäni hahmottuu heti muutama juonikuvio ja puuskahdan. Ainakin tiedän mitä tässä on tulossa, toivottavasti se on edes kirjoitettu hyvin. (Juonikuvio: Rosalia menee naimisiin, seikkailu meren yli alkaa, mutta sankaritar rakastuukin päätäpahkaa johonkin nuorukaiseen ja oih, sitä ollaan pulassa. Nyyhk niisk kuinkas tästä selvitään.)

Tajuan vasta aivan kirjan loppumetreillä ettei se sitten mennytkään ihan niin kuin olin kuvitellut. Tarina lähtee etenemään hyvin hidastempoisesti, ja ehdin jo ihmetellä millä perusteella tämä tarina on täytynyt saada paperille ja kansien väliin. Jälkeenpäin luin Sbrunoun miettineen samaa, vaikka muuten en yhtä ruusuisesti kirjaan suhtaudukaan. Tarttumapinta ja jännite puuttuivat pitkän aikaa, ja sitten kun sellainen tuli, se häilyi pois taas hetken päästä.

Sisilian ruusussa henkilöt jäävät etäisiksi ja kasvottomiksi. Suuri osa henkilöistä tuntuu olevan mukana ilman mitään tarkoitusta. Alkupuolella selostetaan vieläpä parilla repliikillä sukuhistoriaa, mutta tämän jälkeen näitä henkilöitä ei enää mainita. Eikä sukuhistoriikki-osuutta käytetä edes sukujen arvostuksen tai vaikutusvallan hienovaraisena esittäjänä, joten miksi ihmeessä sekoittaa soppaan lisää hahmottomia Giulianoja ja Biaggioita. Jotenkin tulee mieleen menestyselokuvista tehdyt konsolipelit. Sellaiset putkijuoksut elokuvan tapahtumasta toiseen jotka tehdään vain tahkoamaan rahaa ujuttamalla myyntipuheeseen elokuvassa esiintyneiden hahmojen ja paikkojen nimet. Sillä erotuksella, että Sisilian ruusun takana ei – ainakaan minun tietääkseni – ole mitään jymymenestystä jonka yleisö tuntee henkilöitä ja tapahtumia myöten.

Tiesin, että munkin näyt olivat pelottavia, mutta ehkeivät sentään kaikki. Olihan tämä tavoittanyt rukouksillaan Äiti Marian ja pelastanut Maria Stellan lapsen. Ehkä voisin kertoa hänelle enkelistäni. Voisin huojentaa hänen mieltään, sillä minun näkyni eivät olleet yhtä julmia kuin hänen.

Yli viikko lukemisen jälkeen olen kuitenkin saanut sen verran etäisyyttä, että osaan katsoa kirjaa jo hieman eri kantilta. Rosalian elämä muuttui, mutta aivan eri lailla kun hän koskaan kuvitteli. Ja aivan eri lailla kun minä olisin kuvitellut! Sain tästä parhaat maut irti vasta pitkään lukemisen jälkeen, johtuen osittain tarinan (minulle uudesta) "takaperin menemisestä", osittain siitä, että en lukemisen aikana osannut luopua synkeistä ennakkoluuloistani ja -odotuksistani. Jos lukisin Sisilian ruusun nyt uudestaan, osaisin irtautua sen maailmaan ilman takakireyttä ja ehkä jopa nautiskella rosmariinin tuoksuisesta viipyilevästä meri-ilmastosta ja hiljaisista, surumielisistä hymyistä.

Seuraavaksi kolmentoista kotimaisen listallani onkin vuorossa Kaari Utrio. Hämmästyttää, ettei minua ole aiemmin kiinnostanut ottaa selvää mitä Utrio kirjoittaa. Blogien perusteella tulen luultavasti pitämään seuraavasta haastekirjastani, vaikken vielä osaakaan nimetä yhtään kirjailijan kirjaa. Olen kai jotenkin onnistunut saamaan sellaisen "lato, maalaisjussi ja pettuleipä" -mielleyhtymän jostain Utrion kirjan nimestä tai kannesta (tai pelkästä suomalaisesta kirjailijanimestä!), etten ole kiinnittänyt kirjailijan tuotoksiin mitään huomiota.