Kaima kirjoittaa 60-luvulta

Tässä kuussa en ole ehtinyt kesälomasta huolimatta kertaakaan kirjojen ääreen, sillä meidän maailman tuli kuun alussa sekoittamaan yksi pieni koiranpentu. Tämänkertaisen haastekirjan luinkin jo kesäkuussa, postaukselle löytyi aikaa vasta nyt.

Aika hyvät värit kannessa, ei voi muuta sanoa.

Kolmetoista kotimaista 2013
9/13

Tytti Parras: Jojo

Parraksen 45 vuotta sitten julkaistu esikoisteos Jojo olisi sanoiltaan, kuvauksiltaan ja tapahtumiltaan voinut olla kirjoitettu tänäkin vuonna. Ei ole paljoa maailma muuttunut, ja tämän hämmästyttävän huomion tein uudestaan ja uudestaan kirjaa lukiessani.

Tapahtumat, tunnelmat ja kaikki ahtaat henkilöt aivoituksineen ja päämäärättömyksineen on kuin suoraan napsittu oman opiskelija-ajan ympäristöstä lähes 10 vuoden takaa. Jostain syystä Jojosta ei kuitenkaan kertaakaan pukannut raivo tai vastenmielisyys pintaan, toisin kuin yleensä jos mieleeni hiipivät omat opiskeluaikaiset pikkupiirit. Alkaako aika kullata muistot vai onko Parraksella ollut taito kirjoittaa sympaattisesti olematta kuitenkaan epäaito?

Eevi riiputti päätään, huitaisi kaaren pullolla, mutta niin taitavasti ettei mitään loiskahtanunut lattialle, ja sanoi:
- Mä kaadan jumalavita tän koko talon jos mä en pääse täältä.  Mua ei noin vain lukita mihinkään. Mua ei lukita, mä tahdon tulla ja mennä sillon kun mua huvittaa. Risto perkele.

Kolme toisistaan erilaista yliopisto-opiskelijatyttöä asuvat Tamperelaisessa kolhoosissa (nykykielellä lähinnä kämppiksinä) ja elävät kukin omanlaisellaan tuuliajolla itse tilanteitaan tiedostamatta. Tämä on oma tulkinta eikä koko kirjassa ole mitään alleviivaavaa tai paasaavaa. Kolhoosian asukkaiden ihmissuhteet ja elon on laittanut sekaisin renttu-Risto enemmän tai vähemmän mukana pysyvän pikku jälkikasvunsa ja erinäisten sekalaisten (lue: sekavien) tuttavuuksiensa kanssa. Kertojan isoveli omine järjettömine valintoineen ja muistot lapsuuden kesistä saarella Tallattassa avaavat kertojan sisäistä maailmaa.

Seuraava lauseen mittainen (!) sitaatti kiteyttää koko kirjan aika lailla taidokkaasti:

Ja siinä samassa minä hätkähdän hereille ja tarkistan miten minä oikein olen, ja Risto nojaa kyynärpäähänsä ja tupakoi ja katsoo minua ja pitää kädestä kiinni, ja ulkona laulaa tosiaan lintu, peipponen vai mikä, samaa titityytä koko ajan ja minä katson Riston kättä ja suuta ja leukaa jossa sänki on tulossa ihon läpi koko ajan mutta niin hitaasti ettei sitä näe, ja minä kosken leukaa kädellä ja se on karkea ja minun tulee kyyneleet silmiin ja Risto vain on ja pitää kädestä, ja minulta kyyneleet pitkin poskea ja ulkona lintu koko ajan, peipponen kai sittenkin, ei talitiaisia enää ole tässä kuussa ja Risto vaan katsoo, suu niinkuin hymyilisi, suupielet niinkuin hymyillessä, hymyiletkö sinä Risto saakeli et kai sinä hymyile, minä olen kuule ihan lopussa tuo talitiainen tuolla ulkona, Risto minä olin vähällä saada lapsen serkkuni kanssa eikä sekään mutta miten minun veli siihen suhtautui ja minkä takia minun veli ei mennyt keväällä naimisiin, minua on alkanut vaivata se kovasti, älä sano että abortin jälkiseurauksia on käännetty syyllisyyden tunne, ei ruveta kotipsykologeiksi kuule, entä tämä onneton halu koko ajan nussia, nämä kaksi päivää minä olen vain yhtä mittaa halunnut nussia, luonnonvastaista tai oikeastaan aika luontevaa, mutta se että Lassen täytyi alkaa tontuilla sen yhden naisen kanssa, sitä minä en ymmärrä jos kerran itse sanoo ettei Mikan puheita voi ottaa todesta, että Mika on psykopaati ja hoidon tarpeessa.

Jojo on kasvuromaani ilman havaittavaa kasvua, eli opiskelijaelämän ja päälle jääneen naivin lapsenmielen karu kuvaus 60-luvulta. Kuitenkin niin ettei tarina käy tylsäksi tai noloksi. Aika hyvin, nimittäin odotin tällaisen vanhemman ajankuvauskirjan olevan jopa vaivaannuttavaa luettavaa.