Kalmansisar ja nuorukainen, eli miten käyttää hyväkseen lukijan taipumusta aliarvoida

Tehtyäni päätöksen Mr. Smithistä minulla oli vain kaksi päivää laina-aikaa jäljellä ja avaamattomia, palautettavia kirjoja seitsemän. Valinta niiden väliltä oli hyvin helppo.

Kuva: Risingshadow

Kolmetoista kotimaista 2013
7/13

Sonja Kinnunen: Jääsielu

Jääsielu on ollut lukulistallani jo kauan ennen kun se oli julkaistu. Itse asiassa hämmästyin kun selvisi, että kirja on julkaistu vasta tänä vuonna. Kun 15-vuotias kirjoittaa kirjan josta kuhistaan jo ennen kuin se on julkaistu – ei sellaista voi noin vain ohittaa!

Ja hyvä etten ohittanutkaan. Vaikka koko lukukokemuksen ajan  päässä kaikuu kirjailijan ikä ja siihen liittyvä ihmetys ja hämmästys, en etsimälläkään löydä kuin yhden seikan josta sen voisi arvata ellei etukäteen tiedä (ja tämänkin väitteeni kumoan vielä tässä postauksessa, malta toki). Ja aina kun luulen, että nyt tarina putoaa sudenkuoppaan, niin höpön löpön, siinä onkin kikka kolmonen ja ennakko-odotusten jounikuvio saa kyytiä. Ikään kuin Kinnunen oikein tarkoituksella kuljettaisi jounta totuttuja polkuja juuri sen matkaa, että tutun suunnan hoksaa, ja sitten vetääkin maton alta: ähäkutti, luulit että mennään sieltä mistä aita on matalin. Ja tämä toistuu kerta toisensa jälkeen. Johtuuko se sitten hölmöläisestä lukijasta vai nouseeko jekkurima sivujen edetessä?

Sitten se paljastava seikka: päähenkilö on 23-vuotias, komea nuorukainen. Silti ainoa intohimo mikä häntä kiihottaa liittyy tappamisen tunteeseen. Eikä sekään ole kovin suurta, ainakaan hallitsematonta. Jotenkin tätä on vaikea niellä – tai voihan olla, että olen tässäkin suhteessa liian turtunut yleisiin ja omiin käsityksiini siitä, mitä kansien välissä muka kuuluu vähintään vihjailla, jos kohderyhmän ikä vaan ylittää kahdentoista. Pannahisen ennakkoluulot! Missä vaiheessa olen alkanut yleistää henkilöiden ominaisuuksia näin raakasti, luonut omia käyttäytymisnormeja joiden ulkopuoliselle käyttäytymiselle ei jää sijaa?

Kirja on jaettu 20 lukuun, ja jokaisen luvun aloittaa lyhyt runo (joista puolet Ossi Kinnusen käsialaa). Koska jouduin palauttamaan kirjan heti sen luettuani, en ehtinyt jäädä makustelemaan pätkien merkityksiä sen tarkemmin jälkikäteen. Joka tapauksessa Jääsielu on nautinnollinen matka toiseen aikaan ja paikkaan ei kuitenkaan liian kauas omastamme, ja jään mielenkiinnolla seuraamaan jatkaako Sonja Kinnunen kirjailijanuraansa. Toivon että kuulemme hänestä vielä, sen verran vankalla otteella Jääsielun maailma on maalattu, eikä kirjailija päästä itseään ja omia luomuksiaan ainakaan liian helpolla. Olisi niin helppo ja jopa odotettavissa että tilanteita ja henkilöitä pelastetaan taikuuden, noituuden ja kirousten avulla, ja olen lukevinani viittauksia siihen suuntaan vähän väliä, mutta ei! Tätä kurinalaisuutta (tai kujeilua, riippuen ihan mistä suunnalta katsoo) pidän arvossa.